Mitä pitkältä uraltasi nousee erityisesti esille?

– No etupäässä nousee tämä valtava tekninen kehitys viimeisten 15-20 vuoden aikana. Vähän epäilen, ettei sanoilla ole niin suurta merkitystä nykyisin. Siis sanojen hallinnalla, tyylillä, ilmaisukyvyllä, kun taas nopeus ja räiskyvä tahti on journalismin tunnusmerkki.

Saavatko ihmiset oikeastaan tietoa tästä valtavasta mediatulvasta?

– Kyllä ihmiset tietoa saavat, mutta epäilen, että tieto on irtonaista ja että yhteiskunnalliset kehykset jäävät vähemmälle huomiolle. Nuoret tänään kyllä hirveästi tietävät, varmasti enemmän kuin minä nuorena, mutta ne raamit ovat heikommassa hallinnassa.

Kirjoitat tässä kirjassa, miten Suomessa ja Ruotsissa käsitellään katastrofeja julkisuudessa. Ilmeisesti löydät eroja?

– Erot ovat suuret. Suomessa pysytään tyyninä, sillä Suomihan on kovia kokenut maa. Ruotsissa taas tuohdutaan äkkiä. Ruotsissa ollaan aktivistista kansaa ja demokratia on aina toiminut ja luotetaan siihen, että jos jokin menee pieleen ja jotain hirveätä tapahtuu, niin kohtalo on omissa käsissä ja asioita voidaan korjata. Tämähän on erittäin hyvä asia, jos on kyseessä asia, jota voidaan muuttaa. Mutta osoittautui muun muassa silloin, kun Palme murhattiin ja kun Estonia upposi ja kun tsunami pyyhkäisi Thaimaan rantoja. Silloin aktivismi muuttui repiväksi, sillä nämä olivat sellaisia tapahtumia, joille ei kukaan enää voinut mitään. Ruotsalaiset eivät hyväksy ja kehittävät sijaisraivon, jonka he kohdistavat hallitukseen. Tsunamin tapauksessa ulkoministeri Laila Freivalds oli syyllinen koko tapahtumaan, jos mediaa oli uskominen.