Ympärilläni on vain pimeää,

tuntematonta.

Itse siinä tyhjyydessä

voi onnetonta.'

Silloin voi vain heittäytyä

lapsuuden pelon tuttuun

tunteesaeen.

Jalat kun jäykistyy, sydän

melkein pysähtyy.

Täytyy, täytyy juosta

vain tyhjyyteen.

Eihän arvoton ja asematon

voi muuta tehdä,'

kuin toisia palvella ja itseään

pelätä.

Ettei joutuis pimeässä

iseään katsomaa,

syvällisimmin loskettaan.

Silloin vouis särkyä

se hieno kuva,

peli,

jonka haamujen kanssa

rakenteli.

Jäisikö sitten mitä

pelätä.

– Voi kauhistus miltä tuntuis

yksin itsensä kanssa

herätä?

Runoilija: Paavo Murisoja