Suomen ensimmäisen presidentin, Edistyspuolueen Kaarlo Juho Ståhlbergin presidenttikautta leimasivat vuoden 1918 tapahtumien varjot sekä riidat kuningasmielisten ja äärikoikeiston kanssa. Lisäksi välit hänelle presidentinvaalissa hävinneen valkoisen kenraalin, Mannerheimin ja tämän kannattajien kanssa jäivät pysyvästi erittäin huonoiksi.
Ståhlberg oli henkilö, joka jakoi mielipiteet. Itsenäistyvässä maassa hän oli moniin muihin verrattuna varovainen, ja hän joutui toistuvasti riitoihin armeijan jääkäripäällystön ja suojeluskuntien kanssa.
Ståhlberg – anti-Mannerheim
Ståhlbergin vierastaminen lähti tutkija Mikko Majanderin mukaan siitä, että hän ryhtyi integroimaan myös vasemmistoa mukaan poliittiseen elämään eli vaaleissa sosiaalidemokraatit pääsivät välittömästi mukaan.
– Voittoisa sotilas näyttäytyi heidän silmissään sinä Suomena, minkä puolesta he olivat taistelleet sisällissodassa ja voittaneet. He tunsivat, että Ståhlberg tasavaltalaisen valtiosäännön kirjoittajana ja ensimmäisenä presidenttinä vesitti tavallaan sitä saavutusta. Hän oli vähän kuin anti-Mannerheim, tutkija Mikko Majander pohtii.
Ståhlbergin aikana Suomen nykyinen pohjoismainen suuntaus ei ollut itsestäänselvyys, vaan Suomi haki ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansainvälisessä politiikassa paikkaansa. Oli syntynyt liuta uusia valtioita vanhan Saksan keisarikunnan ja Venäjän keisarikunnan väliin.
– Tässä yhteydessä ei ollut itsestään selvää, mihin Suomi asettuisi, samantyyppisessä asemassa olivat nuoret Baltian maat ja yhdistynyt Puola. Samalla Suomen suhdetta Ruotsiin hiersi sekä kielikysymys että kiista Ahvenanmaasta.
Äärioikeiston vastenmielisuus Ståhlbergia kohtaan kulminoitui hänen presidenttikautensa jälkeen. 1930-luvun alussa Lapuan liike muilutti sekä hänet että hänen vaimonsa Kulosaaresta Joensuuhun. Syynä oli Ståhlberg oli esiintynyt oikeistoradikaalia toimintaa vastaan.
Relander – musta hevonen
Suomen järjestyksessä toinen presidentti, Maalaisliiton Lauri Kristian Relander oli vaalien musta hevonen.
– Relander tuli itse asiassa presidentiksi pudotuspelin kautta, jossa pudotetaan kaikkia muita ehdokkaita. Maalaisliiton sisällä oli huomattavasti nimekkäämpiä miehiä, jotka keskinäisestä kyräilystä ja kilpailusta johtuen kieltäytyivät asettautumasta edes ehdokkaaksi.
Relanderin kauteen osui Lapuan liikkeen kannattajien voimannäyte, niin sanottu talonpoikaismarssi vuonna 1930. Tuolloin 12 000 maakuntien miestä marssi Helsinkiin vaatimaan kummunismin kitkemistä maasta.
Henkilökohtaisesti Relanderkin vastusti kommunismia. Hän itsekin piti ylilyöntinä sitä, että tuli marssin yhteydessä kätelleeksi liikkeen johtajaa Vihtori Kosolaa.
– Hänellä ei ollut luontaista, kokemuksen tuomaa auktoriteettia, mutta toisaalta hän oli seurustelutaitoinen ja kykeni avaamaan esimerkiksi suomalaista diplomatiaa seurustelemalla ulkomaalaisten kanssa. Siitä tulikin lempinimi ”Resander”.
Svinhufvud – juureva isäntämies
Relanderin seuraaja, Kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvud oli ainakin aluksi Lapuan liikkeen mieleen: juureva isäntämies, Ukko-Pekka. Sosiaalidemokraatit ja suuri osa maltillista porvaristoa piti valintaa käytännössä myös Lapuan liikkeen voittona. Toisin kuitenkin kävi.
Svinhufvud kukisti arvovallallaan Mäntsälän kapinan, jossa Lapuan liikkeen kannattajat yrittivät väkivallalla uhaten kaataa heidän mielestään kommunismia liikaa suosivan hallituksen.
– Tässä on jännä historian paradoksi. Lapuan liike saa oman miehensä ensin pääministeriksi ja sitten presidentiksi. Mutta sitten osoittautuukin, että miehellä, jonka he ovat nostaneet näihin asemiin, hänellä onkin auktoriteetti panna liikkeelle rajat.